Olenko onnellinen? Kysymys, jonka jokainen on varmasti joskus itselleen esittänyt. Muille ihmisille vakuutellaan, että elämä on yhtä onnea ja kaikki on loistavasti, mutta pintaa syvemmälle ei päästetä ketään ulkopuolista. Totuus on, että lähes jokainen on joskus onneton. Oli syy sitten lähikaupan sulkeminen, läheisen kuolema tai pieleen mennyt ihmissuhde, tuntuu siltä, ettei mikään voisi enää mennä huonommin.

Surulliset asiat muuttavat elämän onnettomaksi, mutta mitä onni sitten on? Onko se sitä, että on löytänyt sen oikean ja on joku kenen viereen käpertyä iltaisin tai se, että omistaa maailman ihanimmat ystävät, joiden seurassa vietettyä aikaa ei voita mikään? Vai kenties se, ettei koko päivänä sattunut yhtään onnettomuutta?

Eri ihmisille onni merkitsee erilaisia asioita. Itselleni se on laaja käsite ja mielestäni ihminen voi olla samaan aikaan sekä onneton ,että onnellinen. Itse vietin aivan ihanan päivän parhaan ystäväni seurassa. Kävimme elokuvissa, juttelimme ja nauroimme enemmän kuin pitkään aikaan. Puhuimme asioista, joista emme ole ikinä keskustelleet ja se sai minut onnelliseksi. Niin yksinkertainen asia kuin puhuminen. Ymmärsin mitä ystäväni merkitsee minulle ja näin elämäni uudessa valossa. Samaan aikaan kuitenkin mietin, kuinka tylsää elämäni on. Asun pienellä mitättömällä paikkakunnalla ja joka päivä kuluu samalla mallilla. Ympärilläni elävät ihmiset löytävät elämänkumppaneita ja itse en löydä ketään. Se tekee onnettomaksi. 

Me ihmiset tiedämme ettemme saisi valittaa. Mutta oli meillä sitten kuinka ihania ystäviä tahansa ja välittävä suku niin aina me haluaisimme jotain uutta, jotain mikä teksisi meidät vielä onnellisemmiksi. Sellaisia me ihmiset olemme.

Entä jos onnea lähtee etsimään. Mistä tiedämme, ettei se maailmanpyörässä hymyillyt poika ollut etsimämme elämänkumppani? Tai se viimekesäinen nettituttu, jolle sanoimme näkemiin, kun hän vähän alkoi ottaa päähän. Mistä ylipäätään tietää, mikä tekee meidät onnellisiksi? Uskallammeko ottaa riskin ja tarttua tilaisuuteen vai hylkäämmekö elämämme suurimman haaveen vain siksi, että se voi muuttua vielä epäonneksi. Loppupeleissä se on meistä itsestämme kiinni elämmekö elämämme onnellisina vai murehdimmeko kaksi vuotta sitten kuollutta koiraa. Oma on elämämme ja vain me voimme päättää, miten sen elämme,

Maanantai, ensimmäinen lomapäivä eikä pitäisi olla kiire mihinkään. Päivän tulisi olla pyhitetty nukkumiselle.Vaan tasan kello kahdeksan kännykän herätyskellon ääni vie viimeisetkin toiveeni nukkumisen suhteen. Väsyneenä kömmin ylös, puen päälle, käyn syömässä jotain ja yritän parhaani mukaan saada itsestäni edes sen verran paremman näköisen, että kehtaan kulkea kilometrin tämän pikkukaupungin keskustaan. Huomattuani yritykseni toivottomaksi, tyydyn lopputulokseen ja hyppään pyörän selkään. Punaisen pyöräilykypärän jätän tietenkin kotiin, sen olinpaikasta ei ole ollut pienintäkään havaintoa sitten edelliskesän.

Saavun vaatimattomaan kotikaupunkini keskustaan ja jätän pyöräni kampaajarakennuksen eteen. Kaksi muutakin näyttävät odottavan pääsyään leikkauttamaan, pesemään tai värjäämään hiuksiaan. Katson ympärilleni ja huomaan, että olemme lähes ainoat ihmiset liikkeellä. Yhdellä vilkaisulla näen jokaisen ihmisen, tai tässä tapauksessa sen, ettei niitä ole, sillä keskusta-alue on hyvin pieni. Postimerkin kokoinen vaatekauppa, K-market, R-kioski, kukkakauppa, pari kappaletta kampaajarakennuksia ja tietysti kirjasto.

Myöhässä ollut kampaaja saapuu avaamaan ovet ja vaivautuu juuri ja juuri saamaan naamalleen jonkin hymyntapaisen, mutta kasvoilta paistaa selvästi kiireinen aamu ja huonosti nukuttu yö. Huomattuaan minutkin kampaajajonossa, naamalle nousee myös ihmetys. Hän selaa ajanvarauskirjaa tarkkaavaisena ja ilmoittaa, ettei aikani ole vielä moneen tuntiin, vasta puoliltapäivin. Loistavaa! Kännykkäni kalenteri on taas tainnut sekoilla aikojen kanssa ja olen turhaan ennen kello kymmentä jalkeilla typötyhjässä keskustassa.

Klo 12 seison taas samaisen kampaajan edessä ja astun toistamiseen ovesta sisään. Jo selvästi piristynyt nainen ottaa minut vastaan hymyillen ja koittaa vääntää vitsiä "jos nyt vaikka olisin oikeaan aikaan paikalla!"  Jostain syystä itseäni ei juuri naurata, joten tyydyn vain kertomaan haluamani hiusmallin ja syvennyn ajatuksiini taustalla kuuluvan saksimisen alkaessa. Noin puoli tuntia myöhemmin, tyhjennän lompakkoani kampaajan kassalla ja kiittelen onnistuneesta kampauksesta. 

Jatkan matkaani suoraan bussipysäkille, jossa odotan parikymmentä minuuttia tekemättä mitään. Hyppään linja-auton kyytiin  ja seuraava puolituntinen kuluu ihmisiä katsellessa. Naapurikaupungissa treffaan parhaan ystäväni ja kierrämme hänelle vaatteita kesähelteelle ja käymme syömässä. Tapaamme myös muutaman ystävämme, joiden kanssa päädymme kahville. Reissun päätteeksi käyn ostamassa itselleni luettavaa, uusimman Cosmopolitanin alennettuun hintaan vain 3,50! 

Kotiin lähdön aika koittaa ja istahdan bussin takapenkille. Ilma on erittäin huono ja asteita varmasti lähemmäs 50. Kun matkaa on kulunut viitisen minuuttia huomaan jotain ei-niin-mukavaa. Ostamani Cosmopolitan ei ole missään! Tarkemmin miettiessäni muistan, että bussia odotellessamme istuin lehden päälle suojatakseni vaatteetlikaisilta portailta. Nyt lehteni on sitten jonkun toisen onneksi kaupan portailla  ja rahani tuovat lukuilon jollekkin muulle.

Ensimmäisessä lomapäivässäni ei ole juuri kehumista, mutta kun ajattelee positiivisesti, kaikki kääntyy parhain päin. Sain tavata kavereitani ja mokistani riittää varmasti muisteltavaa pitkäksi pitkäksi aikaa.